Kuvaus
”Seitsemän vuoden tauon jälkeen etsii rituaalimurhaaja jälleen morsianta. Pienellä kirkonkylällä katoaa lukioikäinen Sini. Weikko selvittää tapausta ystävineen, mutta häntä vaivaavat aivokalvontulehduksen jälkeiset päänsäryt. Hän törmää yliluonnollisilta tuntuviin sattumuksiin ja vajoaa lopulta tajuttomuuteen. Tästä alkaa vertaansa vailla oleva odysseia mielen ja toden rajalla, eikä tuolta matkalta totisesti vaaroja puutu.”
Savon Sanomien arvio:
Kuopiolaisen Tatu Kokon esikoisromaani Kosketus kiertää tarujen tarinoita. Se poimii otteita klassikkokirjallisuudesta ja kiinnittyy nykysavolaiselle arkimaaperälle.
Hotkittuaan toisiaan ajalliset ja ajattomat ilmiöt tulvahtavat pakahduttavina ulos. Kirjaa nielee kuin kuumeista unta tai jäistä vaellusta.
Kokko raaputtaa esiin kuin keskiaikaisen ritarikunnan pyhiinvaelluksen, maagisen sielunmaiseman odysseian tai Orwellin painajaisprofetian. Kynä rapisuttaa pyhiä ja pakanallisia kirjoituksia. Kynänpäässä heilahtelee poppamiehen sulka. Kynä ynnää kalevalaisten tai matemaattisten salakirjoitusten yhtälöitä.
Teksti on kuin kuvaelma taivaiden ja helvettien risteyksestä maan päällä; kaavilainen tähtikuvio 1980-luvulta katsottuna.
Omansa loihtija
Kirjassa, josta on painettu myös puolta laajempi työversio, on sekaisin pakanuutta ja uskoa, poikakirjaa ja dekkarillisuutta, henkilökuvia ja tutkimusta. Ajatus liukuu vaistoihin, alisiin tajuntoihin.
Kotimaisesta nykykirjallisuudesta tulee teemoissa mieleen Jari Tammi ja kielellisesti Harri Tapper. Silti Kokko on omansa loihtija. Kirjoittaja, jota kirjoitus vie ja joka roikkuu tekstissä kuin haukan kynsissä, valaan vatsassa tai käärmekivillä, periksi antamatta, riemastuttavin kielikuvin.
Julma traagisuus ja siunattu ja siunaamaton hulluus kohtaavat. Ihmiset ovat mielikuvituksellisia, läheisiä ja kansanomaisia, useimmat kehityksensä kanssa kamppailevia varhaisnuoria.
Jo ensisivuilla vetehinen kutsuu 13-vuotiasta Weikkoa nimellä ”Ganymedes”. Antiikkiin vihjaten se on jotain samaa kuin että pojalla on runsaudensarvi pienessä päässään. Ganymedes on jumalten juomanlaskija – tavallinen ja jumalallinen. Weikkokin on. Kuka ei olisi, kirja tuntuu huomauttavan.
Kaikkeuden halki
Kosketus on täynnä nimi- ja muita avaimia. Weikon paras tarinalähde on hyvä haltiatar, isomummo Elda, jonka jutut johtavat Weikon elämänkokemusten suuntaa. ”Kymmenissä tuhansissa vuosissa ei ihmisyyden ydin ole muuttunut”, Elda toistaa.
Henkilöillä on aisti lävistää paitsi ajat ja paikat myös kirjat, tarinat tai maalaukset, mennä niiden sisään ja sydämeen. Lukija seikkailee kuin Umberto Econ Ruusun nimen labyrintissa tai uniseen mutta valppaaseen loitsuun uskovan luolan ikiaikaisessa hämärässä ja – yhtä kaikki – arvoituksellisen tähtikaaren alla nyky-Savossa.
Tekstin tiheä syke luo itseään. Kirjoitus kirjoituksena on romaanin keskipakoisvoima ja oikeastaan itsenään päähenkilö. Mielikuvineen ja tiedonjyvineen teksti perää tarkoitustaan ja vastaa siihen etsijänlaadullaan. Kirjoitus on keino lähestyä pientä ihmistä ja valtavaa olemassa oloa verbaalisen ja visionäärisen haltioitumiskyvyn vaistolla.
Selkeämpi, ilmavampi rakenne helpottaisi lukemista. Mutta kieputtakoon pyörryksiin ja olkoon välistä tukossa, silti romaani pysyy realismin ja fantasian sillalla omissa rajoissaan koossa. Palkit eivät murru liikaa ja kyllä ne tässä menossa saavatkin natista. Vastaaviin haasteisiin harva uneksija uskaltautuu. Heitä kirjallisuutemme kaipaa.
Teppo Kulmala
