Aho

Kirjoittajan kutsumus oli Aholla erityisen vahva. Hän kunnostautui sanomalehtimiehenä, kirjoitti pari julkista tunnustusta saanutta novellia ja innostui sitten, vuonna 1884, kokoamaan omakohtaisiin kokemuksiinsa pohjautuvan pienoisromaanin, Rautatien.

Kirja sai suopean vastaanoton, vaikkakaan tavoittelemaansa kirjallisuuspalkintoa Aho ei voittanut. Ura kirjailijana pääsi kuitenkin hyvään vauhtiin.

Aho kuului olennaisena osana Minna Canthin ja Järnefeltien seurapiireihin ja sai heiltä tukea kirjallisiin pyrintöihinsä. Hän oli hyvin ihastunut ystäviensä Kasper ja Eero Järnefeltin äitiin, Elisabetiin, sekä heidän sisareensa, Ainoon. Elisabet tutustutti Ahon venäläisiin kirjallisuuden mestareihin. Ahon ja Elisabetin suhde säilyikin hyvin läheisenä loppuun saakka.

Kuriton kapinallinen

Voimakastakin kritiikkiä ja paheksuntaa herättivät romaanit Helsinkiin (1889) ja Yksin (1890). Edellinen kertoo nuoren miehen matkasta pääkaupunkiin opiskelemaan. Tarina päättyy ryyppäjäisiin. Yksin-romaani on kirjoitettu Pariisissa ensimmäisen valtiollisen kirjailija-apurahan turvin. Tarinan kautta Aho purki pettymystään saatuaan rukkaset Aino Järnefeltiltä. Kirja päättyy jouluyön kuvaukseen pariisilaisen prostituoidun seurassa. Kirja herätti laajan keskustelun apurahan tarkoituksesta ja kirjoittamisen ja kustantamisen moraalisesta vastuusta. Kirjaa suositeltiinkin luettavaksi vain tietyille sivuille saakka sen epäsiveän lopun takia.

KOLMEKYMPPINEN LASTUNVUOLIJA RAKASTUU VENNYYN

Seuraavana vuonna 1891 Aho sai helpotusta sydänsuruihinsa. Hän rakastui Venny Soldaniin. Vietettiin Kuopion laulujuhlia. Rakastavaiset nauttivat laivamatkoista Kallavedellä, Muuruvedellä ja Lapinlahden Onkivedellä saakka. He viettivät aikaa Minna Canthin ja Järnefeltien seurassa. Aino Järnefeltin sydämen oli valloittanut Jean Sibelius, joka Yksin-romaanin luettuaan rasvaili jo asettaan ja tuumi haastaa Ahon kaksintaisteluun. Herrojen välit toki lientyivät ajan oloon.

Vuonna 1891 Aho julkaisi ensimmäisen lastukokoelmansa. Lyhyet, helppotajuiset, viihdyttävät, mutta usein yhteiskunnallisesti kantaaottavat ja hyvinkin taiteelliset novellit olivat Ahon ominta alaa. Niissä hän oli sanankäytön lyömätön mestari.

Juhani ja Venny avioituivat kiireellä, ja kiireen syyksi on epäilty mustasukkaisuutta, jota Venny tunsi nuorempaa ja kauniimpaa siskoaan, Tillyä, kohtaan. Mustasukkaisuus osoittautui aikanaan aiheelliseksi.

HAUSJÄRVI

Juhanin ja Vennyn ensimmäinen kiinteä koti oli Hausjärvellä. Siellä Aho painiskeli ensimmäisen suurromaaninsa, Panun, parissa. Siellä syntyi myös esikoispoika, Heikki. Taidemaalarina kunnostautunut Venny vietti pitkän aikaa ulkomailla. Tilly asui lankonsa luona pitämässä huolta pikku Heikistä. Ahosta ja Tillystä tuli rakastavaiset. Palattuaan Venny arvasi asioiden oikean laidan. Aho ”pakeni” Pariisiin. Venny oli kuitenkin kovin kiintynyt sisareensa, eikä hylännyt tätä, vaan nieli kolmiodraaman nostattamat tunteensa. Vasta vähän ennen kuolemaansa Venny poltti miehensä ja siskonsa kirjeenvaihdon.

Tuusula

Muutto Tuusulaan tapahtui vuonna 1897. Tuusulanjärven rantamille kehittyi nopeasti tiivis taiteilijayhteisö. Sinne muuttivat Haloset, Sibeliukset ja Järnefeltit. Vennyn toinen poika, Antti, syntyi vuonna 1900. Tillyn ja Juhanin suhde jatkui yhä. Heidän poikansa, Nils Björn Soldan, syntyi epäilysten häivyttämiseksi ulkomailla vuonna 1902 .

Tillyn ja Juhanin intiimit välit salattiin kaikkein läheisimmiltä ystäviltäkin. Asian oikea laita tuli ilmi vasta vuonna 1951 Antti J. Ahon kirjoittamassa kirjassa, Juhani Aho: Elämä ja teokset.

Vuodet 1903 ja 1904 Aho vietti perheineen vapaaehtoisessa maanpaossa Itävallassa ja Italiassa. Suomessa elettiin vaikeita aikoja. Maata haluttiin venäläistää. Kansallisuuspyrkimyksiä tukahdutettiin.

Aho virallisti nimensä suomenkieliseen asuun vuonna 1907. Hän oli aina tahtonut olla nimenomaan suomenkielinen kirjailija, suomen kielen kehittäjä ja sen puolestapuhuja.

Helsinki

Vuonna 1911 perhe muutti Tuusulasta Helsinkiin. Samana vuonna Aho täytti viisikymmentä ja romaani, Juha, julkaistiin.

Kalastaja

Aho oli intohimoinen kalastaja. Hän vietti lukuisia kesiään rakkaalla Viitasaaren Huopanankoskella perhostellen ja myös Suomenlahden saaristomökillään Tvärminnessä. Saaristolaiskokemuksiaan Aho hyödynsi kirjassaan Omatunto (1914).

MONESSA MUKANA

Alle kuusikymmenvuotiseksi jääneen elämänsä aikana ennätti Aho olla monessa mukana. Hän avusti lukuisia lehtiä, toimi Keskisuomalaisen päätoimittajana, oli mukana perustamassa Päivälehteä ja Helsingin Sanomia, veti Kansallisteatterin johtokuntaa, istui raamatunkäännöstoimikunnassa, tuki useita nousevia kirjailijakykyjä ja paljon, paljon muuta.

ASUNNOILLE AUTUAITTEN

Aho oli aktiivinen kirjoittaja vakavaan, kuolemaan johtaneeseen sairastumiseensa saakka. Viimeisimmäksi romaaniksi jäi ennennäkemättömän suosion saanut Muistatko?, jonka myynti nousi nopeasti kymmeniin tuhansiin. Viimeisin lastukokoelma oli Lohilastuja ja kalakaskuja. Aho kuoli Helsingissä 8.8.1921. Hänet kuljetettiin junalla Iisalmeen haudattavaksi. Rakastetun kirjailijan hautajaissaattuetta tultiin seuraamaan sankoin joukoin ympäri valtakunnan.

Teoksia

• Rautatie (WSOY, 1884)
• Papin tytär (WSOY, 1885)
• Helsinkiin (WSOY, 1889)
• Yksin (WSOY, 1890)
• Lastuja: kertomuksia ja kuvauksia (WSOY, 1891)
• Papin rouva (WSOY, 1893)
• Panu (WSOY, 1897)

Erimielisyyksiä Werner Söderströmin kanssa Yksin-kirjan uusintapainoksesta, jonka jälkeen romaanien kustantaminen siirtyi Otavalle.

• Kevät ja takatalvi (Otava, 1906)
• Juha (Otava, 1911)
• Omatunto (Otava, 1914)
• Rauhan erakko (Otava, 1916)
• Muistatko?: kukkia keväiseltä niityltä (WSOY, 1920)
• Lohilastuja ja kalakaskuja (WSOY, 1921)

Suomennoksia

• Z. Topelius: Välskärin kertomuksia
• Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket

AHO IHMISENÄ

Ihmisenä Aho oli lämminhenkinen, sovitteleva ja ymmärtäväinen. Vaikka hän toisinaan tulistui ja uhkasi joskus jopa polttaa teoksiaan, tapahtui se pilke silmäkulmassa. Nuoruuden uudistusmielisyys ja kapinallisuus vaihtuivat myöhemmin sovinnollisempaan tyyliin ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamiseen. Ahon käsitys ihmisistä ei ollut mustavalkoinen (tai esimerkiksi sisällissodan aikaan punavalkoinen), vaan sen kaltainen, joka näki persoonat ja heidän vaikuttimensa kulloisenkin pintakerroksen läpi.

Aho-nimi

Lopuksi. Mistä sitten tulee kirjailijanimi Aho? Todennäköisin vaihtoehto löytyy kielellisestä kansanperinteestä ja erityisesti Kantelettaresta ja runosta Metsän kuninkaalle, joka päättyy näin: ”Aja vilja vieremille, aukeimmille ahoille minun metsipäivinäni erän etsiaikoinani”. Tätä runoa siteeraa Ahon varhaisen teoksen, Muudan markkinamies, talonpoikaisrunoilijakin. Ahon omaelämäkerrallisessa teoksessa Muistatko?, vanha aho muuttuu lapsen mielikuvituksessa Tapion (metsän kuninkaan) linnaksi. Sanana aho merkitsee metsittyvää, nuorta puuta kasvavaa kaskipeltoa, ja kirjailija Maila Talviolle Aho oli kertonut, että hän otti nimimerkkinsä juuri tuosta kantoisen kaskimaiseman elämyksestä. Niin, voisiko luontoa rakastavalle kirjailijanerolle sopivampaa nimimerkkiä enää ollakaan? Johannes Brofeldt virallisti nimensä Juhani Ahoksi vuonna 1907.