Kielen kiskot suoriksi

Juhani Aho: Rautatie. Klassikko. Toim. ja tulkinnut Tatu Kokko. Icasos 2011.


Kun esimerkiksi Aleksis Kiven näytelmiä esitettäessä on viime vuosina haluttu korostaa vanhaa – alkuperäisversioiden kieltä, Tatu Kokon Rautatie kääntää junan nykyaikaan ja tekee uuden tulkinnan. Mutta vain siitä ei ole kysymys. Kokon arvostuksessa keskeinen on tässä yhteydessä jälleen julkaistu vanha painoasu, Rautatien yli 40 painoksesta ensimmäinen (1884). Sitä täydentävät alkujaan toisessa painoksessa (1892) julkaistut Eero Järnefeltin kuvat.

Esikoispainoksen yhteyteen Kokko on valinnut viitteiksi esimerkkejä muutoksista, joita teksti myöhemmin tuli kokemaan. Vaikka Rautatie on kirjallisuutemme kappalemääräisesti ylimmässä kärjessä, muutoksia on hämmästyttävän paljon.

Kokko ei juuri pohdi, miten niihin päädyttiin. Keskeiseksi vaikuttimeksi on pääteltävä ajan ja sanontojen muutospaineet. Tiettyä kustannustoimittajamaista kielenhuoltoa on mukana. Sitä tapahtuu Rautatielle liki sadan vuoden verran. Kokko toteaa eroavuuksiin sisältyvän tarkennusten lisäksi epäloogisuuksia, joita taas on myöhemmin jouduttu korjailemaan entisiin asuihinsa.

Enimmiltään painoksissa vaihdetaan (poistetaan, muutetaan, lisätään) yksittäisiä sanoja, joskus lauseita ja kappaleita sekä selkiinnytetään rakennetta mm. pyyhkimällä yli Ahon viljelemiä katkoviivoja. Yksityiskohdista voi olla monta mieltä – vain esimerkki: Matin ja Liisan jo istuessa junassa Aho toteaa: ”… kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kuvalle katastaa, niin oli jo metsässä taas.” 1958 kirjoitetaan: ”… ei ennättänyt kunnolle katsastaa.” Miten välittävämpi alkuperäinen ilmaus onkaan!

”… niin ei ennättänyt sitä juuri nähdäkään…”, Kokko äskeisen kohdan omassa – koko Rautatien sisältävässä – nykyversiossaan kirjoittaa. Hänen nyt ilmestyvä mukaelmansa on kaikkiaan sujuva, täsmällisesti replikoiva, mutta siitä huolimatta myös ahomaisia kuvailuja ja ilmaisuja kunnioittava. Ahon rönsyävä tuumailevuus, aprikoiva epäsuoruus, puheen leveys ja ilmehtivyys toki laimenevat. Teksti suoristuu. Mutta suinkaan Kokon juna ei ole pendolino; Juhani Ahon tunnelman, ihmiskuvat ja psykologiset tilanteet hän kiitettävästi tavoittaa, eikä romaani mene rikki.

Mukavasti Rautatien uusiksi kirjoittaja paitsi tiivistää lisää myös omia huomioita. Matin ja Liisan maatepanosta hän kertoo: ”Hiljaisuuden vallitessa he kävivät nukkumaan yhteisen peiton alle, Liisa puolelleen ja Matti omalleen.” – Aho ei omin sanoineenkaan tällaista kuvaa. Junan vauhdissa Kokko on mm. keksinyt itse mukaan ”… kalakukko lentää”.

Ahon junan ”lystin ajuu” muuttuu ”huviajeluksi”. Ja kun Aho kirjoittaa: ”Se yhtäläinen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan kyllälle…”, Kokko toteaa: ”Äänekäs ryystäminen kävi Liisan hermoille.” Kisällin ”kikattelun, kakattelun ja kukattelun” Kokko iloisesti pitää mukana. Esipuheessa hän sanoo, että eräissä painoksissa ”kakattelu” on poistettu, eräissä ei.

Vanhoine ja uusine Rautateineen Kokon kirjallisella junalla on oma oiva paikka merkkivuoden jälkeisilläkin raiteilla.

 

Iisalmen Sanomat (Teppo Kulmala)

 

 

 


<< Media
<< Rautatie-klassikko
<< Rautatie opetuksessa