Rautatie kestää aikaa

LUIN ensimmäisen kerran Juhani Ahon kirjoittaman Rautatie-klassikon joskus 70-luvun puolivälin tienoilla. Toinen kerta oli 80-luvun lopussa. Molemmilla kerroilla kyseessä oli 50-luvun painos, jota käytettiin mitä ilmeisimmin koulun lukemistona, sillä sen verran monessa kodissa olen juuri tuon siniharmaan kirjasen nähnyt. Nyt sain lukea tarinan uudelleen jopa kahteen kertaan, kun kaavilaislähtöinen kirjailija Tatu Kokko on kirjoittanut Juhani Ahon kirjoittaman iki-ihanan tarinan nykysuomeksi ja samoissa kansissa on myös alkuperäinen Juhani Ahon ensipainosteksti vuodelta 1884.

Vaikka ensin epäilin koko hankkeen järkevyyttä, täytyy antaa Kokolle tunnustusta hienosta työstä. Uudesta kirjasta luin ensin juuri Kokon version ja vasta sitten alkuperäisen teoksen. Jos lukisi Rautatietä ensimmäistä kertaa, tuntuisi varmasti liioitellulta puhua nykysuomeksi kirjoittamisesta. Tarinan henki on kuitenkin vanha. Teksti on vain yksinkertaisesti helppolukuisempaa. Silti se on yhtä yksityiskohtaisen herkullista kuvailua kuin Ahon alkuperäisessä teoksessa. Kokko tunnustaa tällä työllä rakkautensa Ahon klassikkoa kohtaan.

RAUTATIEN perustarina on hyvinkin universaali tarina kehityksen etenemisestä maailmassa ja siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat kaikkeen uuteen. Uuden ajan Rautatien voisi varsin hyvin kirjoittaa vaikka Facebookista.

Kokko on jakanut Rautatien kahteen "näytökseen". Ensimmäisen osan nimi on savolisittain Jahkailua ja toisen jo vauhdikkaammin Sinne ja takaisin.

Kirjan päähenkilöt lapinlahtelaiset Matti ja Liisa vuorotellen innostuvat, vuoroin epäilevät koko rautatietä. Ajatus kiskoilla kulkevasta höyrylaivasta kiehtoo kuitenkin sen verran, että onhan sitä lopulta lähdettävä katsomaan. Katsominen vaihtuu lopulta myös kokeiluksi ja pettymykseksi.

Aho kuvailee herkullisesti aikaa ja ihmisiä sekä heidän suhteitaan. Esimerkiksi rovasti ja ruustinna ovat auktoriteetteja ja heidän sanomisiaan ei ole hyväksi epäillä.

Nerokkaasti tunkeudutaan myös ihmisten pään sisään pohtimaan uutta ja käsittämätöntä. Aho malttaa myös viivähtää luontokuvauksissaan sekä huomioida kaikki yksityiskohdat pariskunnan kävelymatkalta Lapinlahden kirkolle. Kaikella tällä verkkaisuudella rakennetaan tunnelmaa kohti suurta loppuratkaisua varten. Suorastaan kadehdin niitä, jotka lukevat tämän tarinan nyt ensimmäistä kertaa.

RAUTATIE on siis kuulunut ainakin aikaisemmin koulujen vakiolukemistoihin. Tästä näkökulmasta Kokon työ saa merkittävän lisäarvon. Mahdollisuus tutkia suomen kielen kehittymistä läpi vuosisadan antaa mahdollisuuksia koulutyöhön. Alkuperäistekstin yhteyteen on viitteisiin kerätty osa sana- ja rakennemuutoksista. Nykysuomeksi kirjoittaminen helpottaa tietysti oppilaiden tutustumista teokseen. Marginaaliin sijoitetut alkuperäistekstin sivunumerot helpottavat tekstien välillä liikkumista ja vertailua. Lopussa on sanasto, joka avaa vanhentuneet käsitteet ymmärrettävään muotoon.

Itselleni riemastuttavin tieto oli oikeastaan, että jopa rautatien pohjoinen määräasema on vaihtunut lukuisissa pianoksissa Oulusta ja Kajaaniin ja takaisin. Osasyynä tähän on se, että koko rautatietä ei itse asiassa ollut kirjan kirjoittamisen aikoihin. Lapinlahti valikoitui tapahtumapaikaksi puhtaasti Ahon lapsuuden maisemien mukaan. Myöhemmin tulivat sitten kiskot, jotka veivät juuri Kajaaniin.

NÄIN Juhani Ahon 150-vuotisjuhlan kunniaksi kannattaa Rautatielle antaa mahdollisuus tunkeutua sydämeen.

TERO JOUTSELAINEN
Koillis-Savo 28.4.2011


<< Media
<< Rautatie-klassikko